Yksi ajanjakso on lopussa, tai oikeastaaan jo loppunut, ja ensimmäinen viikko siirtymävaihetta takaisin normaaliin elämään takana. Takana on mieletön kesä ja sitä seurannut hieno, tosin hyvin erilainen syksy. Kymmeniä huikeita ihmisiä. Monia uusia ystäviä. Satoja uusia kokemuksia. Ikävä.
En oikein osaa sanoa miltä nyt tuntuu. En ole oikeastaan ehtinyt vielä sitä miettiä; kaikki on tapahtunut jotenkin niin nopeasti. Katson taaksepäin, ja kaikki alkaa kadota jo sumuverhon taakse. Katson eteenpäin, mutta sielläkin on vielä hämärää. Todellinen arki antaa vielä hetken odottaa itseään.
Minulle jää kertomus, joka muistuttaa elämääni.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Lumen taju
Saksassa oli talvi. Valitettavasti siitä kertomiseen pitää käyttää imperfektiä, sillä ikkunasta näkyvät pari vaaleanharmaata kökkärettä tuskin enää muodostavat edellytyksiä sanan "talvi" käytölle. Se kesti kokonaisuudessaan lähes kolme viikkoa, mikä oli aika tarkalleen kaksi viikkoa ja viisi päivää enemmän, kuin odotettu. Olin siis asiasta hyvin iloinen. Kävin jopa kerran hiihtämässä Harzissa - satuimme paikalle valitettavasti pahamaineisen Daisyn kanssa suunnilleen samoihin aikoihin, ja suunniteltu lautailureissu muuttui lumimyräkän takia hiitolenkiksi; ei tosin huono vaihtoehto sekään - ja osallistuin Göttingenin epäviralliseen lumisotaan. Sellainen pitäisi Jyväskylässäkin järjestää.
Aika alkaa tällä puolella maailmaa käydä vähiin, ja vaikka vaihteeksi onkin ihan mukava tulla taas Suomen kamaralle (ja erityisesti mennä oikeasti hiihtämään), olisi täälläkin ollut ihan mukava vielä se toinen lukukausi viettää. No, murehditaan sitä parin viikon päästä.
Koska lisäksi tämä on vuosikymmenen ensimmäinen kirjoitelmani ja koska kaikenlaisten listojen tekeminen on mukavan rentouttavaa ajanvietettä (ja erityisen hyvää sellaista kaikkien tehtävien asioiden välttelyyn) ja koska eilen luin Hesarista Suomen yrittävän päästä kilpailemaan Oscareista ison budjetin mainoskampanjan avustamana ja erityisesti koska elokuva, jolla sitä yritetään, on ehdottomasti Härön huonoin, kaiken kaikkiaan tylsä, ennalta arvattava ja tekosentimentaalinen tekele, ajattelin jakaa teidän kanssanne viime vuosikymmenen suurimmat Oscar-mokat. Tässä siis tulee:
5.
Aloitetaan viime vuodella 2009. Koska en ole parhaan elokuvan Oskua saanutta Slumdog M:a nähnyt, ja vaikka arvelen, että se saisi Hollywoodhapatusihottumani sen verran pahasti punottamaan, että se luultavasti ansaitsisi itse paikkansa tällä listalla, jätän sen tällä kertaa rauhaan. Sen sijaan listalle pääsee sellaisten ällötysten kuin WALL-E ja Curious Case of B.B. päästäminen koko pysteistä edes kilpailemaan. Ja niille, joiden mielesta WALL-E on ihanan lutuinen ja söpö ja kaikkea ällöttävää, haluan sanoa, että olette väärässä. Se on yksinkertaisesti tylsä, särmätön, ennalta arvattava ja ylipitkä.
4.
2003. Parhaan elokuvan pystin sai Moulin Rougen vanavedessä kellunut kohtalaisen tylsä Chicago ja päihitti mm. The Hoursin. Mikä vääryys.
3.
2004. (& 2003) Sormustrilogian huikean ykkösosan pliisut jatkajat olisi pitänyt tiputtaa näistä karkeloista pois. Kolmososa - malliesimerkki siitä, miltä näyttää elokuva, jonka ohjaaja ei tiedä, missä vaiheessa elokuva on loppunut ja lopputekstien pitäisi alkaa - sai yhtä monta Oskua kuin Titanic ja ansaitsi niistä jokaisen ehkä yhtä paljon kuin Titanic. Sormusten herra 3 jätti taakseen mm. sellaisen elämää suuremman elokuvan kuin Lost in Translation.
2.
2007. Oscar-komitea tajusi, että Scorsese saattaa kupsahtaa ennen seuraavaa tekelettään, ja koska sitä kadutti, ettei S. ollut saanut pystiä jostain vanhemmasta elokuvastaan, josta hän olisi sen ehkä jopa ansainnut, piti vääryys korjata uudella. The Departedin palkitseminen on suunnilleen sama, kuin jos F.E. Sillanpäälle ei olisi annettu Nobelia, mutta hänen kirjojensa kääntäjä olisi sellaisen saanut. The Departed on kohtalaisen suora (ehkä tosin vähän huonompi) käännös mainiosta Mou gaan dousta vuodelta 2002.
1.
2006. Kaikista vääryyksistä suurin oli kuitenkin kaikkien rautalangan vääntäjien ja latteuksien kuninkaan Crashin palkitsemien 2006. Siinä on oikea Titanicin vastine viime vuosikymmenelle: Kaikkein yliarvostetuin korkeintaan keskinkertaisuus. Tämän tekeleen katsomisen jälkeen ei edes kenellekään jenkille voinut jäädä mitään epäselväksi, eikä kukaan voinut loukkaantua mistään yhtään kun mitään ei loppujen lopuksi tapahtunut. Taakse jäivät mm. sellaiset hienot elokuvat kuin Capote ja tosin kohtalaisen ällöttävästä kohumarkkinoinnista kärsinyt Brokeback Mountain.
Aika alkaa tällä puolella maailmaa käydä vähiin, ja vaikka vaihteeksi onkin ihan mukava tulla taas Suomen kamaralle (ja erityisesti mennä oikeasti hiihtämään), olisi täälläkin ollut ihan mukava vielä se toinen lukukausi viettää. No, murehditaan sitä parin viikon päästä.
Koska lisäksi tämä on vuosikymmenen ensimmäinen kirjoitelmani ja koska kaikenlaisten listojen tekeminen on mukavan rentouttavaa ajanvietettä (ja erityisen hyvää sellaista kaikkien tehtävien asioiden välttelyyn) ja koska eilen luin Hesarista Suomen yrittävän päästä kilpailemaan Oscareista ison budjetin mainoskampanjan avustamana ja erityisesti koska elokuva, jolla sitä yritetään, on ehdottomasti Härön huonoin, kaiken kaikkiaan tylsä, ennalta arvattava ja tekosentimentaalinen tekele, ajattelin jakaa teidän kanssanne viime vuosikymmenen suurimmat Oscar-mokat. Tässä siis tulee:
5.
Aloitetaan viime vuodella 2009. Koska en ole parhaan elokuvan Oskua saanutta Slumdog M:a nähnyt, ja vaikka arvelen, että se saisi Hollywoodhapatusihottumani sen verran pahasti punottamaan, että se luultavasti ansaitsisi itse paikkansa tällä listalla, jätän sen tällä kertaa rauhaan. Sen sijaan listalle pääsee sellaisten ällötysten kuin WALL-E ja Curious Case of B.B. päästäminen koko pysteistä edes kilpailemaan. Ja niille, joiden mielesta WALL-E on ihanan lutuinen ja söpö ja kaikkea ällöttävää, haluan sanoa, että olette väärässä. Se on yksinkertaisesti tylsä, särmätön, ennalta arvattava ja ylipitkä.
4.
2003. Parhaan elokuvan pystin sai Moulin Rougen vanavedessä kellunut kohtalaisen tylsä Chicago ja päihitti mm. The Hoursin. Mikä vääryys.
3.
2004. (& 2003) Sormustrilogian huikean ykkösosan pliisut jatkajat olisi pitänyt tiputtaa näistä karkeloista pois. Kolmososa - malliesimerkki siitä, miltä näyttää elokuva, jonka ohjaaja ei tiedä, missä vaiheessa elokuva on loppunut ja lopputekstien pitäisi alkaa - sai yhtä monta Oskua kuin Titanic ja ansaitsi niistä jokaisen ehkä yhtä paljon kuin Titanic. Sormusten herra 3 jätti taakseen mm. sellaisen elämää suuremman elokuvan kuin Lost in Translation.
2.
2007. Oscar-komitea tajusi, että Scorsese saattaa kupsahtaa ennen seuraavaa tekelettään, ja koska sitä kadutti, ettei S. ollut saanut pystiä jostain vanhemmasta elokuvastaan, josta hän olisi sen ehkä jopa ansainnut, piti vääryys korjata uudella. The Departedin palkitseminen on suunnilleen sama, kuin jos F.E. Sillanpäälle ei olisi annettu Nobelia, mutta hänen kirjojensa kääntäjä olisi sellaisen saanut. The Departed on kohtalaisen suora (ehkä tosin vähän huonompi) käännös mainiosta Mou gaan dousta vuodelta 2002.
1.
2006. Kaikista vääryyksistä suurin oli kuitenkin kaikkien rautalangan vääntäjien ja latteuksien kuninkaan Crashin palkitsemien 2006. Siinä on oikea Titanicin vastine viime vuosikymmenelle: Kaikkein yliarvostetuin korkeintaan keskinkertaisuus. Tämän tekeleen katsomisen jälkeen ei edes kenellekään jenkille voinut jäädä mitään epäselväksi, eikä kukaan voinut loukkaantua mistään yhtään kun mitään ei loppujen lopuksi tapahtunut. Taakse jäivät mm. sellaiset hienot elokuvat kuin Capote ja tosin kohtalaisen ällöttävästä kohumarkkinoinnista kärsinyt Brokeback Mountain.
sunnuntai 27. joulukuuta 2009
Idiootti
Asun tällä hetkellä Pasilaa vähän lainatakseni ehkä maailman suurimman ihmisperseen kanssa. Olen aina onnistunut saamaan kämppiksikseni jonkinlaiset sosiaaliset hylkiöt, mutta tämänkertainen on kyllä kaiken huippu. Seuraa siis tarina Pierrestä, maailman ehkä säälittävimmästä yksilöstä. (Pyydän anteeksi tätä vuodatusta, mutta tässä on nyt pari päivää vähän keittänyt yli, ja pitää avautua.)
Pierre on siis ranskalainen, arkeologiaa lukeva kämmpikseni, joka ei koskaan puhuessa katso silmiin, vaihtaa sujuvasti kesken lauseen englannin, saksan ja ranskan välillä - puhumatta siis kumpaakaan kahta ensimmäistä sujuvasti, vain vaihto niiden välillä on sujuva - ja joka lisäksi kävelee seiniä pitkin ja pyytää joka asiaa ainakin viisi kertaa peräkkäin anteeksi. No, yhteiselomme sujui jouluun asti jotenkin siedettävästi ja suuremmilta sekkauksilta oli vältytty.
Anski tuli reilua viikkoa ennen joulua Göttingeniin ja asusteli siis minun luonani joulupäivään asti, joten häneltä voi ainakin alun tarinasta, ja erityisesti luonnekuvauksen autenttisuuden tarkistaa, jos ei itse usko. No kuitenkin, Pierrelle tällainen liiallinen sosiaalinen elämä asunnossamme tuntui olevan vähän liikaa. Yhtenä iltana ennen joulua istuskeltiin Anskin ja yhden suomalaisen kaverini kanssa meillä iltaa, minkä seurauksena Pierre tuli jossain yhdentoista jälkeen kysymään, voisimmeko puhua hiljempaa, koska olimme kuulemma kovaäänisempiä kuin espanjalaiset (!). Naureskellen hiljensimme vähän volyymia, ja elämä jatkui normaalisti.
Jouluaattoa varten kokkasimme Anskin kanssa lanttu- ja perunalaatiokoita, joita meille saapuivat myös syömään paragualainen ja kiinalainen kaverini. Koska siis myös Pierre vietti joulunsa täällä - ilman mitään joulusuunnitelmia - kysyin myös häntä syömään kanssamme, mihin hän tietysti arvattavasti vastasi kielteisesti. No, eiköhän se mikrossa lämmitetty paahtoleipäkin aika maittavaa joulusyömistä ole! Pierren aattoilta jatkui jouluisten askareiden lomassa, kun siinä aattoiltana kymmenen aikoihin hän alkoi siivota huonettaan, tarkemmin mopata lattiaa. Aattoiltainen railakas juhlintamme päättyi siinä puoli yhdentoista aikaan, kun lähdimme joulukirkkoon.
Joulupäivänä näin sitten Pierren keittiössä, ja hän kysyi moittivaan äänensävyy, onko minun aina pakko puhua niin kovaäänisesti, ja puhunko aina niin kovaa myös yliopistolla. No, tähän vähän hämmentyneenä mutisin, että eilen oli jouluaatto ja ettei kai se nyt siksi ihan niin vakavaa ollut ja hipsin takaisin huoneeseeni.
Joulupäivänä paragualainen ystäväni tuli vielä rääppiäisiin, ja vallaton joulupäiväinen juhlinta kesti niinkin myöhään kuin ehkä varttia yli kymmeneen illalla.
No, eilen aamulla löysin sitten vessan seinään (!) teipatun lapun, jossa oli siteerattu paria vuokrasopimuksen kohtaa, erityisesti kohtaa, jossa sanottiin, että klo 22 - aamu 8 välisenä aikana pitää kämpässä olla rauhassa, eikä saa häiritä toisia. Jälkikirjoituksessa oli ystävällisesti sanottu, ettei ollut ensimmäinen kerta kun näitä ongelmia oli, ja kohta niistä raportoidaan eteenpäin, ja mukavasti vihjattiin, että jos haluan vielä asustella täällä, niin kannattaa alkaa noudattaa sääntöjä.
Tällaisia jouluisin ajatuksia siis ranskalaiselta kämppikseltäni.
Muuten siis joulu tälläkin puolella maailmaa sujui mukavasti, tosin ilman lunta. Lopettelen tällä kertaa hieman ärtyneistä tunnelmista kuitenkin jouluisiin terveisiin sinne koto-Suomeen!
Pierre on siis ranskalainen, arkeologiaa lukeva kämmpikseni, joka ei koskaan puhuessa katso silmiin, vaihtaa sujuvasti kesken lauseen englannin, saksan ja ranskan välillä - puhumatta siis kumpaakaan kahta ensimmäistä sujuvasti, vain vaihto niiden välillä on sujuva - ja joka lisäksi kävelee seiniä pitkin ja pyytää joka asiaa ainakin viisi kertaa peräkkäin anteeksi. No, yhteiselomme sujui jouluun asti jotenkin siedettävästi ja suuremmilta sekkauksilta oli vältytty.
Anski tuli reilua viikkoa ennen joulua Göttingeniin ja asusteli siis minun luonani joulupäivään asti, joten häneltä voi ainakin alun tarinasta, ja erityisesti luonnekuvauksen autenttisuuden tarkistaa, jos ei itse usko. No kuitenkin, Pierrelle tällainen liiallinen sosiaalinen elämä asunnossamme tuntui olevan vähän liikaa. Yhtenä iltana ennen joulua istuskeltiin Anskin ja yhden suomalaisen kaverini kanssa meillä iltaa, minkä seurauksena Pierre tuli jossain yhdentoista jälkeen kysymään, voisimmeko puhua hiljempaa, koska olimme kuulemma kovaäänisempiä kuin espanjalaiset (!). Naureskellen hiljensimme vähän volyymia, ja elämä jatkui normaalisti.
Jouluaattoa varten kokkasimme Anskin kanssa lanttu- ja perunalaatiokoita, joita meille saapuivat myös syömään paragualainen ja kiinalainen kaverini. Koska siis myös Pierre vietti joulunsa täällä - ilman mitään joulusuunnitelmia - kysyin myös häntä syömään kanssamme, mihin hän tietysti arvattavasti vastasi kielteisesti. No, eiköhän se mikrossa lämmitetty paahtoleipäkin aika maittavaa joulusyömistä ole! Pierren aattoilta jatkui jouluisten askareiden lomassa, kun siinä aattoiltana kymmenen aikoihin hän alkoi siivota huonettaan, tarkemmin mopata lattiaa. Aattoiltainen railakas juhlintamme päättyi siinä puoli yhdentoista aikaan, kun lähdimme joulukirkkoon.
Joulupäivänä näin sitten Pierren keittiössä, ja hän kysyi moittivaan äänensävyy, onko minun aina pakko puhua niin kovaäänisesti, ja puhunko aina niin kovaa myös yliopistolla. No, tähän vähän hämmentyneenä mutisin, että eilen oli jouluaatto ja ettei kai se nyt siksi ihan niin vakavaa ollut ja hipsin takaisin huoneeseeni.
Joulupäivänä paragualainen ystäväni tuli vielä rääppiäisiin, ja vallaton joulupäiväinen juhlinta kesti niinkin myöhään kuin ehkä varttia yli kymmeneen illalla.
No, eilen aamulla löysin sitten vessan seinään (!) teipatun lapun, jossa oli siteerattu paria vuokrasopimuksen kohtaa, erityisesti kohtaa, jossa sanottiin, että klo 22 - aamu 8 välisenä aikana pitää kämpässä olla rauhassa, eikä saa häiritä toisia. Jälkikirjoituksessa oli ystävällisesti sanottu, ettei ollut ensimmäinen kerta kun näitä ongelmia oli, ja kohta niistä raportoidaan eteenpäin, ja mukavasti vihjattiin, että jos haluan vielä asustella täällä, niin kannattaa alkaa noudattaa sääntöjä.
Tällaisia jouluisin ajatuksia siis ranskalaiselta kämppikseltäni.
Muuten siis joulu tälläkin puolella maailmaa sujui mukavasti, tosin ilman lunta. Lopettelen tällä kertaa hieman ärtyneistä tunnelmista kuitenkin jouluisiin terveisiin sinne koto-Suomeen!
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Und sagte kein einziges Wort
Joku ääliö on joskus keksinyt käsitteen "pilkka osuu omaan nilkkaan", ja on ollut siinä valitettavan oikeassa. Tässä kun nyt tuli vähän kritisoitua suomalaisten nuhapaniikkia, niin eiköhän kyseiseen klaaniin kuuluva pöpö heti jälkeenpäin etsiytynyt omille limakalvoilleni. Näin siis ainakin todennäköisesti - ja toivottavasti, ettei kyseistä tautia enää uudestaan tarvitse sairastella. Reilun viikon sairastelu ei tosin muuttanut mielipiteitäni kyseisestä asiasta (tämän sanottuani pidätän hengitystäni muutaman minuutin, että innokkaimmat kostajavirukset eivät taas pääse tekemään tuhojaan).
Muuten elämään on kuulunut vihdoinkin jonkinasteinen joulunodotuksen alkaminen, kun joulumarkkinat ovat avanneet kojunsa ja Glühwein virtaa. Varsinaista joulufiiliksen hankkimista vaikeuttaa ikkunasta ulos katsominen ja ei pelkästään siellä näkyvä lumenpuute, vaan myös samaisen aineksen tippuminen taivaalta eri olomuodossa (tulipas saksalainen lauserakenne, mutta menköön).
Lopettelen tälläkertaa toivoen, että jokunen pahaa aavistamaton lumisadekuuro eksyy tulevina viikkoina näillekin seuduille.
Muuten elämään on kuulunut vihdoinkin jonkinasteinen joulunodotuksen alkaminen, kun joulumarkkinat ovat avanneet kojunsa ja Glühwein virtaa. Varsinaista joulufiiliksen hankkimista vaikeuttaa ikkunasta ulos katsominen ja ei pelkästään siellä näkyvä lumenpuute, vaan myös samaisen aineksen tippuminen taivaalta eri olomuodossa (tulipas saksalainen lauserakenne, mutta menköön).
Lopettelen tälläkertaa toivoen, että jokunen pahaa aavistamaton lumisadekuuro eksyy tulevina viikkoina näillekin seuduille.
torstai 19. marraskuuta 2009
Die Kritik der Urteilskraft
Olen sanomalehtikurssilla. Suomalaisten sanomalehtien heikkoa tasoa harmitellessani - Suomen johtavan "sanomalehden" Helsingin Sanomienkin muuttuessa päivä päivältä enemmän juorulehdeksi - on ollut virkistävää huomata, että oikeasti laadukkaita sanomalehtiäkin maailmalta löytyy. Saksalaiseen sanomalehtikulttuuriin tutustuminen on myös tarjonnut hämmennyksen hetkiä, joita suomalaiseen vastaavaan tottuneena ei ole helppo kuvitella (lue: joista ei edes uskalla unelmoida): Keskivertosaksalainen lukee lehdestä ainakin paikallisuutiset, ei nyt sinänsä vielä maata mullistavaa, mutta toisella sijalla komeilee jo politiikka. Näin poliittisesti aktivoituneena ja laatujournalismin maailmaan tutustuneena ei voi kuin itkun sekaisesti säälien lukea suomalaisia nettilehtiä. Niinpä onkin pakko turhautumistani purkaa tällä kritiikillä.
Ennen varsinaista avautumistani on ehkä kuitenkin todettava se valitettava tosiasia, että lehdet kirjoittavat, mitä kansa haluaa lukea. Niinpä aloitankin tämän vuodatukseni Winston Churchillin - miehen, joka on sanonut monta asiaa niin osuvasti, että turha niitä on yrittää uudestaan muotoilla - sitaatilla, joka sopii myös tähän tilanteeseen:
"The best argument against democracy is a five-minute conversation with the average voter."
Aloitetaan vaikkapa sikainfluenssalla. On vaikea käsittää miten kauaksi todellisuudesta ihmiset Suomessa ja yleisestikin Länsi-Euroopassa ovat ajautuneet. Täällä voitaisiin hetkeksi pysähtyä miettimään, miten hyvin asiat oikeasti ovat, tai oikeastaan miten vääristynyt käsitys maailmasta onkaan, jos elämää suuremman paniikin aiheuttaa tavalliseen kausi-influenssaan verrattava, ehkä vähän lievempi, epidemia. Herätys! Tästä aiheesta ei ole mitään muuta sanottavaa. Herätys.
Jatketaan edelliseen välillisesti liittyvällä asialla. Ihmiset ovat nykyään täysin median vietävissä. Lukutaito on heikko, enkä puhu tässä nyt siitä, osaataanko tavata se mitä on kirjoitettu, vaan oikea lukutaito, se kokonaisuus, joka siis käsittää myös lukemansa ymmärtämisen, kriittisestä lukemisesta nyt sentään puhumattakaan. Luin tässä jokunen aika sitten Hesarin nettisivuilta jouluun liittyvän pakinan (kiitokset Anskille tästä esimerkistä, laitetaan tähän nyt vielä lähdeviittaus: http://www.hs.fi/juttusarja/sipila/artikkeli/Ois+joulu+ainainen/1135250426350) ja eksyin jälleen (tästä on syntynyt syksyn aikana jonkilainen huvituksen ja itsensä kidutuksen välimuoto) keskustelupalstaa lueskelemaan. Parinkymmenen ensimmäisen kommentin jälkeen oli pakko lukea teksti uudestaan. En voinut uskoa, että olisin ymmärtänyt tekstin täysin väärin. Pidin itsestään selvänä, että kyseessä oli pakina, ei vakava mielipidekirjoitus, mutta mitä pidemmälle keskustelupalstaa luin eteenpäin, sitä epävarmemmaksi tulin, kun kukaan ei ollut kanssani samaa mieltä. Toinen lukukerta varmisti, että suurin osa lukijoista vain ei ymmärrä lukemastaan mitään. Surullista mutta totta.
Jatketaan sitten vielä kyseisellä keskustelupalstateemalla hetkinen. Vaikka kyseistä palstaa lukiessa useimmiten lähinnä itkettää, on sinne tullut eksyttyä kerran jos toisenkin. Vaikka 99% ajasta ei voi kuin yhtyä Churchillin lausahdukseen, pienenä valopilkkuna - ainakin keskustelun tason osalta - oli keskustelu suomalaisen tutkimuksen heikosta tilasta. Keskustelu oli kerrankin asiallista ja jopa kohtalaisen tasokasta ja valitettavasti toi melko selvästi esille sen, että Suomen yliopistojen kaupallistamishankkeessa (jotkut kutsuvat myös nimellä yliopistouudistus) on unohdettu yliopistojen varsinainen tehtävä - tutkimus.
Kun tässä nyt on arvostelukykyä enemmän tai vähemmän kritisoitu, lopetetaan pienellä loppukevennyksellä, niin ikään asiaa kevyesti sivuten. Päivän hauskimman uutisen tarjosi tällä kertaa Ahvenanmaan kansankäräjien puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson, joka uhkaili Ahvenanmaan irroittautumisella Suomesta. Siinä sitä vasta menetys olisikin!
Ennen varsinaista avautumistani on ehkä kuitenkin todettava se valitettava tosiasia, että lehdet kirjoittavat, mitä kansa haluaa lukea. Niinpä aloitankin tämän vuodatukseni Winston Churchillin - miehen, joka on sanonut monta asiaa niin osuvasti, että turha niitä on yrittää uudestaan muotoilla - sitaatilla, joka sopii myös tähän tilanteeseen:
"The best argument against democracy is a five-minute conversation with the average voter."
Aloitetaan vaikkapa sikainfluenssalla. On vaikea käsittää miten kauaksi todellisuudesta ihmiset Suomessa ja yleisestikin Länsi-Euroopassa ovat ajautuneet. Täällä voitaisiin hetkeksi pysähtyä miettimään, miten hyvin asiat oikeasti ovat, tai oikeastaan miten vääristynyt käsitys maailmasta onkaan, jos elämää suuremman paniikin aiheuttaa tavalliseen kausi-influenssaan verrattava, ehkä vähän lievempi, epidemia. Herätys! Tästä aiheesta ei ole mitään muuta sanottavaa. Herätys.
Jatketaan edelliseen välillisesti liittyvällä asialla. Ihmiset ovat nykyään täysin median vietävissä. Lukutaito on heikko, enkä puhu tässä nyt siitä, osaataanko tavata se mitä on kirjoitettu, vaan oikea lukutaito, se kokonaisuus, joka siis käsittää myös lukemansa ymmärtämisen, kriittisestä lukemisesta nyt sentään puhumattakaan. Luin tässä jokunen aika sitten Hesarin nettisivuilta jouluun liittyvän pakinan (kiitokset Anskille tästä esimerkistä, laitetaan tähän nyt vielä lähdeviittaus: http://www.hs.fi/juttusarja/sipila/artikkeli/Ois+joulu+ainainen/1135250426350) ja eksyin jälleen (tästä on syntynyt syksyn aikana jonkilainen huvituksen ja itsensä kidutuksen välimuoto) keskustelupalstaa lueskelemaan. Parinkymmenen ensimmäisen kommentin jälkeen oli pakko lukea teksti uudestaan. En voinut uskoa, että olisin ymmärtänyt tekstin täysin väärin. Pidin itsestään selvänä, että kyseessä oli pakina, ei vakava mielipidekirjoitus, mutta mitä pidemmälle keskustelupalstaa luin eteenpäin, sitä epävarmemmaksi tulin, kun kukaan ei ollut kanssani samaa mieltä. Toinen lukukerta varmisti, että suurin osa lukijoista vain ei ymmärrä lukemastaan mitään. Surullista mutta totta.
Jatketaan sitten vielä kyseisellä keskustelupalstateemalla hetkinen. Vaikka kyseistä palstaa lukiessa useimmiten lähinnä itkettää, on sinne tullut eksyttyä kerran jos toisenkin. Vaikka 99% ajasta ei voi kuin yhtyä Churchillin lausahdukseen, pienenä valopilkkuna - ainakin keskustelun tason osalta - oli keskustelu suomalaisen tutkimuksen heikosta tilasta. Keskustelu oli kerrankin asiallista ja jopa kohtalaisen tasokasta ja valitettavasti toi melko selvästi esille sen, että Suomen yliopistojen kaupallistamishankkeessa (jotkut kutsuvat myös nimellä yliopistouudistus) on unohdettu yliopistojen varsinainen tehtävä - tutkimus.
Kun tässä nyt on arvostelukykyä enemmän tai vähemmän kritisoitu, lopetetaan pienellä loppukevennyksellä, niin ikään asiaa kevyesti sivuten. Päivän hauskimman uutisen tarjosi tällä kertaa Ahvenanmaan kansankäräjien puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson, joka uhkaili Ahvenanmaan irroittautumisella Suomesta. Siinä sitä vasta menetys olisikin!
tiistai 20. lokakuuta 2009
Der Steppenwolf
En tiedä mitä sanoisin. En tarkoita, että olisin järkyttynyt taikka hämmästynyt jostakin asiasta; kirjaimellisesti en tiedä mitä sanoisin. Eikä se tarkoita, ettei minulla olisi kerrottavaa, se ei tarkoita, ettenkö nauttisi olostani täällä. En vain osaa sanoa mitään. En ilman, että se kuulostaisi tylsältä luettelolta asiosta, joita olen täällä tehnyt tai kokenut. En ilman, että kertoisin itsestäänselvyyksiä. Enkä todellakaan halua kuulostaa siltä, että elämä täällä olisi tylsää taikka täynnä itsestäänselvyyksiä. Päinvastoin.
Koska edellisestä tarinanpätkästäni on jo vierähtänyt tovi, en edes yritä kertoa mitään aikajärjestyksessä etenevää tarinaa. Sitä ei kukaan jaksaisi lukea, saati sitten minä kirjoittaa. Aloitan pitkän tauon jälkeen kevyesti joillakin satunnaisilla huomioilla etsien samalla taasen kirjoitustuntumaa. Ehkä se vielä löytyy.
Saksa on halpa maa. Erittäin. Täällä suomalaisella opiskelijabudjetilla elelee varsin mukavasti. Ja joka kerta Lidlistä lähtiessä on positiivisesti yllättynyt, kuinka vähän ruoka täällä kaupoissa maksaa. Karkea arvio peruselintarvikkeista olisi sellainen puolet Suomen hinnosta. Noin keskimäärin. No ehkä vähän yli, muttei paljon.
Ihmiset syövät täällä rasvaista ruokaa. Ranskalaisia saa joka päivä yliopistolta ja rasvattomasta maidosta on turha haaveilla.
Der Steppenwolf - ensimmäinen saksankielinen kirja, jonka olen lukenut kokonaan (muutamaa viimeistä sivua lukuunottamatta), jos nyt ei oteta huomioon lukioaikaista yritystä ilman ymmärrystä. Tykkäsin.
Saksalaiset eivät kävele punaisia päin. Ikinä. Koskaan. Milloinkaan.
Sain jälleen kerran omituisia kämppiksiä.
Olen tutustunut hienoihin ihmisiin ympäri maailmaa. Olen puhunut saksaa kiinalaisen, japanilaisen, vietnamilaisen, indonesialaisen, paraguailaisen, nicaragualaisen, kyproslaisen, unkarilaisen, tsekkiläisen, puolalaisen, israelilaisen, suomalaisen, saksalaisen, venäläisen, amerikkalaisen, ranskalaisen ja jopa espanjalaisen ja italialaisen! kanssa. Ainakin.
Koska edellisestä tarinanpätkästäni on jo vierähtänyt tovi, en edes yritä kertoa mitään aikajärjestyksessä etenevää tarinaa. Sitä ei kukaan jaksaisi lukea, saati sitten minä kirjoittaa. Aloitan pitkän tauon jälkeen kevyesti joillakin satunnaisilla huomioilla etsien samalla taasen kirjoitustuntumaa. Ehkä se vielä löytyy.
Saksa on halpa maa. Erittäin. Täällä suomalaisella opiskelijabudjetilla elelee varsin mukavasti. Ja joka kerta Lidlistä lähtiessä on positiivisesti yllättynyt, kuinka vähän ruoka täällä kaupoissa maksaa. Karkea arvio peruselintarvikkeista olisi sellainen puolet Suomen hinnosta. Noin keskimäärin. No ehkä vähän yli, muttei paljon.
Ihmiset syövät täällä rasvaista ruokaa. Ranskalaisia saa joka päivä yliopistolta ja rasvattomasta maidosta on turha haaveilla.
Der Steppenwolf - ensimmäinen saksankielinen kirja, jonka olen lukenut kokonaan (muutamaa viimeistä sivua lukuunottamatta), jos nyt ei oteta huomioon lukioaikaista yritystä ilman ymmärrystä. Tykkäsin.
Saksalaiset eivät kävele punaisia päin. Ikinä. Koskaan. Milloinkaan.
Sain jälleen kerran omituisia kämppiksiä.
Olen tutustunut hienoihin ihmisiin ympäri maailmaa. Olen puhunut saksaa kiinalaisen, japanilaisen, vietnamilaisen, indonesialaisen, paraguailaisen, nicaragualaisen, kyproslaisen, unkarilaisen, tsekkiläisen, puolalaisen, israelilaisen, suomalaisen, saksalaisen, venäläisen, amerikkalaisen, ranskalaisen ja jopa espanjalaisen ja italialaisen! kanssa. Ainakin.
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Rautatie
Geneve-Bern-Zürich-Salzburg-Wien-Praha-Berliini-Malmö-Tukholma-Turku-Pasila-Hämeenlinna-Turku-Tukholma-Kööpenhamina-Bremen-Amsterdam-Maastricht-Liège-Brysseli-Lille-Pariisi-Dijon-Lyon-Milano-Göttingen. Siinä se, edelliset kolme viikkoa.
Geneve.
Elokuun viimeisenä perjantaina, kun lopetusmuodollisuudet oli saatu hoidettua, jätin jäähyväiset CERNille ja Gevevelle. Huikeat kolme kuukautta. Mielettömiä ihmisiä. Ikävä.
Bern.
Melkein jätin passini ja rahani rannalle ja hyppäsin Aar-joen vietäväksi. Melkein. Vieläkin kaduttaa, etten tehnyt niin, oli se vain niin houkuttavan näköistä. Tyhmäähän se olisi ollut mutta silti. Seuraavalla kerralla.
Zürich.
Sveitsin metropoli. Ainakin eniten. Ihmiset eivät puhu ihan niiiin hitaasti saksaa kuin Bernissä.
Salzburg.
Rautatieaseman ympäristö rumempaa kuin Turun vastaava. Ei kiinnostanut lähteä pidemmälle selvittelemään, josko se olisi muuttunut.
Wien.
Vähän kohtalon ivaa. Tai aika paljonkin. Hieno kaupunki, ei siinä. Oon mä juonut viinii Wienissä... Majoituksen kanssa vaan ei onnistunut ihan niin kuin olin suunnitellut; olin katsonut hostellin, ja siellä olisi ollut tilaakin, mutta siellä olisi pitänyt aamulla olla ainakin yhdeksään asti ja Prahan junani lähti jo kuudelta. Nukuin siis rautatieasemalla. Kun siellä sitten jossain välissä heräsin, huomasin että jotain puuttui. Joku ääliö oli varastanut silmälasini. Silmälasit. Silmälasit! Vakuutusyhtiö rakastaa varmaankin minua, ei ole vielä tullut tosin päätöstä kuinka paljon.
Praha.
Söin lihakastiketta kermavaahdolla ja hillolla. Oli ehkä sieltä erikoismmasta päästä, ja aika monenlaista on tullut syötyä. Prahaan menen vielä joskus uudestaan.
Berliini.
Suuri yllätys. Positiivinen sellainen tosin. Ihan erilainen kuin kuvittelin. Söin dönerin Berlin Alexanderplatzilla. Voiko saksalaisempaa olla? Berliiniin palaan vielä.
Malmö.
Tulin yöjunalla Berliinistä ja join aamukahvin ratsastajapatsaan alla. Muualla ratsastajapatsaiden ratsastajat on yleensä jotain sotasankareiden näköisiä tai sen sellasia. Malmössä ratsasteli en riktig borgare. Vähän ylipainoinen sellainen.
Tukholma.
Suurin ero Suomen ja Ruotsin katukuvien välillä on varmaankin se, että ruotsalaiset pukeutuvat hyvin. Oli siihen tosin ihan edellytyksetkin - jos haluaisin lähteä shoppailemaan jonnekin, kyllähän tuo Tukholma ihan varteenotettava vaihtoehto olisi.
Vanha kaupunkikin on ihan hieno, mutta tursiteja siellä on ihan liikaa.
Turku.
Matkani tuskaisimmat kolme varttia vietin varmaankin Viking Linen Tukholman terminaalissa suomalaisten yli viiskymppisten böndejen kanssa. Pertti lippalakissa ja Martti flanellipaidassa olivat hieman maistissa jo Tukholman päädyssä. Aamulla Pertti vähän kiukutteli krapulassa vaimolleen.
Pasila.
Suomeen kun tulin niin ensitöikseni sitten hyppäsin ensimmäistä kertaa väärään junaan. En ihan muistanut, että Helsingin juna meneekin reittiä Satama-Turku-Kupittaa-Salo jne. eikä se ihan sieltä ohitakaan tuota Hämeenlinnaa. VRäänkin saattoi taas kuten tavallista luottaa, kun seuraavat pysähdyspaikat kuulutettiin ensimmäistä kertaa vasta Kupittaan jälkeen. Ei siinä, onhan tuo Pasilan asemakin aikamoinen nähtävyys.
Hämeenlinna.
Kotona. Vietin siellä reilut neljä päivää. Kävin pari kertaa sienestämässäkin. Äidin mielestä kotona olisi saanut piipahtaa vähän pidemmänkin aikaa.
Turku.
Uudestaan laivalle, tällä kertaa Anski on matkassa mukana, määränpäänä Anskilla Newcastle.
Kööpenhamina.
Anski loisti valokuvissa. Kaupunkikin oli ihan mukava, jotain skandinaavisen ja keski-eurooppalaisen välimaastoa.
Bremen.
Välietappi Tanskan ja Hollannin välillä. Osoittautui kuitenkin hienoksi pikkukaupungiksi. Join puolen litran Bloody Maryn.
Amsterdam.
Uskomattoman elävä, ja silti kodikas. Ehdottomasti reissun hienoin kaupunki. Käveltiin ympäri kaupunkia, kanaaleilta punaisille lyhdyille ja takaisin. Toisena päivänä käytiin kaupungin ulkopuolella, nähtiin dyynejä ja meri. Hyvin hollantilainen sellainen. Rose, ystäväni CERNistä, tarjosi meille majapaikan ja opastuksen. Dank u wel.
Maastrich.
Pysähdyttiin muutamaksi tunniksi ennen Belgiaan jatkamista. Oli pakko piipahtaa iittala-myymälässä. Kaunis pikkukaupunki.
Liège.
Majapaikka järjestyi tällä kertaan Anskin kaverilta Eveltä, joka oli juuri edellisenä päivänä muuttanut kaupunkiin. Kiitos. Ero Belgian ja Hollannin välillä oli aika suuri, vaikka välimatka ei ollut. Liègekin vaikutti tosin mukavalta, eri tavalla vain.
Brysseli.
Ehkä maailmankaikkeuden tylsin kaupunki. No okei, en ole käynyt ihan kaikissa maailmakaikkeuden kaupungeissa, mutta hyvä arvaus olisi, että se siltikin hyvin kymmenen tylsimmän sakkiin mahtuu. Mauton, hajuton, väritön. Tai no ei hajuton, kyllä siellä aika pahalle haisi. Tylsyyden huipentumana käytiin vuoden 1958 maailmannäyttelyä varten rakennetussa Atomium-rakennelmassa. Se kun näytti aika hienolta ulkoapäin, sisällä ei ollutkaan sitten mitään nähtävää. Hyvin käytetyt kuusi euroa tosiaan. No oli siellä kahvila, jossa sitten tilattiin vohvelit, se kun näytti olevan jotenkin brysseliläinen juttu - joka kadunkulmassa myytiin vohveleita jäätelöllä ja kermavaahdolla. Kun kerran oltiin Brysselissä, ajattelin, että tilataan nyt sitten Brysseliläiset vohvelit. Ja se, se oli koko visiitin kohokohta: vohveli tomusokerilla. Voiko enää tylsempää olla?
Lille.
Matkalla Pariisiin. Brysselin jälkeen ainakin vaikutti erittäin kiinnostavalta. Tosin Lillessäkin haisi - hiivalle. Käsittämätöntä mutta totta. Hiivalle.
Pariisi.
Anskin suuri rakkaus. Tosin matkan alku meinasi mennä vähän pilalle, kun Anski meni ostamaan Englantiin jokseensakin ylihinnoitellun lipun, jota ei sitten saanut vaihdettua. Pari kaveriani CERNistä, Nicolas ja Nadir näyttivät kaupungista vähän ei-niin-turistirysä alueita ja Nicolas majoitti meidät Pariisin esikaupunkialueelle. Merci.
Pariisissa tiemme sitten erosivat, Anski kun jatkoi kohti Brittein saaria ja minä jatkoin vielä mantereella. Kiitos hienosta matkasta.
Dijon.
Seuraavaksi tarkoituksenani oli siirtyä vähän kohti Saksan rajaa matkan loppua silmälläpitäen, ja mennä katsomaan (aluksi haaveissa oli myös päästä töihin) viininkorjuuta. Dijonissa söin elämäni parhaita simpukoita. Jos joskus matkailette Dijonissa, suosittelen ravintolaa Les Moules Zola.
Lyon.
Dijonista siis tarkoitus oli mennä sinne viinialueelle. Kyselin sitten rautatieaseman infosta, missä siihen olisi paras mahdollisuus, ja mies tiskin takana neuvoi lähistöllä olevan kylän, jonne juna lähtisi viiden minuutin kuluttua. Minullahan oli vielä rinkka säilytyksessä ja minuutin ehkä pohdittuani pääsin juosta sitä hakemaan ja yrittää ehtiä ko. junaan, seuraava kun olisi lähtenyt vasta tuntien päästä. Ehkä kymmenen sekuntia ennen junan lähtöä sitten hyppäsin junaan sen tarkemmin reittiä katsomatta. Tunnin päästä rupesin vähän ihmettelemään, että kyllähän tämä matka kestää kauan, kylänhän piti olla aika lailla lähistöllä. Puolentoista tunnin kuluttua, kun juna ohitti jonkin rautatieaseman pysähtymättä katsoin karttaa, ja junahan oli ohittanut määränpäänäni olleen kylän jo ikuisuuksia sitten - pysähtymättä. Junassa sitten pienessä epätietoisuudessa - tietämättä tarkemmin niin pääteasemaa kuin seuraavaa pysäkkiäkään - yritin väsäillä suunnitelmaa B ja yllätyksekseni huomasin, että Milanohan on aika lähellä. Kun juna sitten pysähtyi Lyonissa, päätin koukata Milanon kautta.
Milano.
Täytyy myöntää, että minulla oli hieman ennakkoluuloja Italiaa ja italialaisia kohtaan ennen Milanoa. Esimerkiksi en ollu tavannut vielä italialaista, joka puhuisi edes kohtalaisen hyvää englantia, maata pidin puolifasistisena diktatuurina ja kokemukseni aidosta italialaisesta pizzasta eivät ole olleet mitenkään mairittelevia; italialaisesta jäätelöstä sentään pidin.
No, italialainen jäätelö on edelleen loistavaa, pizza yhtä kuiva leipä tomaattimurskalla ja juustolla kuin ennnekin (päätin antaa pizzalle tilaisuuden ja kävin kohtalaisen hyvässä ravintolassa, mutta ei), käsitykseni italialaisten englanninkielentaidostakaan ei muuttunut, sillä en tavannut Milanossa italialaista, joka olisi puhunut edes välttävää (yli kymmenen sanaa) englantia ja diktatuurista en tiedä, mutta ei Euroopasta taida toista yhtä pahaa poliisivaltiota löytyä kuin Italia, edes internetiä ei saanut nettikahvilassa käyttää, ilman että passista otettiin kopio. Kaikesta huolimatta Milano oli ihan positiivinen kokemus, mutta toisaalta olin helpottunut päästessäni puolentoista vuorokauden päästä Saksan kamaralle.
Göttingen.
Uusi kotini.
Geneve.
Elokuun viimeisenä perjantaina, kun lopetusmuodollisuudet oli saatu hoidettua, jätin jäähyväiset CERNille ja Gevevelle. Huikeat kolme kuukautta. Mielettömiä ihmisiä. Ikävä.
Bern.
Melkein jätin passini ja rahani rannalle ja hyppäsin Aar-joen vietäväksi. Melkein. Vieläkin kaduttaa, etten tehnyt niin, oli se vain niin houkuttavan näköistä. Tyhmäähän se olisi ollut mutta silti. Seuraavalla kerralla.
Zürich.
Sveitsin metropoli. Ainakin eniten. Ihmiset eivät puhu ihan niiiin hitaasti saksaa kuin Bernissä.
Salzburg.
Rautatieaseman ympäristö rumempaa kuin Turun vastaava. Ei kiinnostanut lähteä pidemmälle selvittelemään, josko se olisi muuttunut.
Wien.
Vähän kohtalon ivaa. Tai aika paljonkin. Hieno kaupunki, ei siinä. Oon mä juonut viinii Wienissä... Majoituksen kanssa vaan ei onnistunut ihan niin kuin olin suunnitellut; olin katsonut hostellin, ja siellä olisi ollut tilaakin, mutta siellä olisi pitänyt aamulla olla ainakin yhdeksään asti ja Prahan junani lähti jo kuudelta. Nukuin siis rautatieasemalla. Kun siellä sitten jossain välissä heräsin, huomasin että jotain puuttui. Joku ääliö oli varastanut silmälasini. Silmälasit. Silmälasit! Vakuutusyhtiö rakastaa varmaankin minua, ei ole vielä tullut tosin päätöstä kuinka paljon.
Praha.
Söin lihakastiketta kermavaahdolla ja hillolla. Oli ehkä sieltä erikoismmasta päästä, ja aika monenlaista on tullut syötyä. Prahaan menen vielä joskus uudestaan.
Berliini.
Suuri yllätys. Positiivinen sellainen tosin. Ihan erilainen kuin kuvittelin. Söin dönerin Berlin Alexanderplatzilla. Voiko saksalaisempaa olla? Berliiniin palaan vielä.
Malmö.
Tulin yöjunalla Berliinistä ja join aamukahvin ratsastajapatsaan alla. Muualla ratsastajapatsaiden ratsastajat on yleensä jotain sotasankareiden näköisiä tai sen sellasia. Malmössä ratsasteli en riktig borgare. Vähän ylipainoinen sellainen.
Tukholma.
Suurin ero Suomen ja Ruotsin katukuvien välillä on varmaankin se, että ruotsalaiset pukeutuvat hyvin. Oli siihen tosin ihan edellytyksetkin - jos haluaisin lähteä shoppailemaan jonnekin, kyllähän tuo Tukholma ihan varteenotettava vaihtoehto olisi.
Vanha kaupunkikin on ihan hieno, mutta tursiteja siellä on ihan liikaa.
Turku.
Matkani tuskaisimmat kolme varttia vietin varmaankin Viking Linen Tukholman terminaalissa suomalaisten yli viiskymppisten böndejen kanssa. Pertti lippalakissa ja Martti flanellipaidassa olivat hieman maistissa jo Tukholman päädyssä. Aamulla Pertti vähän kiukutteli krapulassa vaimolleen.
Pasila.
Suomeen kun tulin niin ensitöikseni sitten hyppäsin ensimmäistä kertaa väärään junaan. En ihan muistanut, että Helsingin juna meneekin reittiä Satama-Turku-Kupittaa-Salo jne. eikä se ihan sieltä ohitakaan tuota Hämeenlinnaa. VRäänkin saattoi taas kuten tavallista luottaa, kun seuraavat pysähdyspaikat kuulutettiin ensimmäistä kertaa vasta Kupittaan jälkeen. Ei siinä, onhan tuo Pasilan asemakin aikamoinen nähtävyys.
Hämeenlinna.
Kotona. Vietin siellä reilut neljä päivää. Kävin pari kertaa sienestämässäkin. Äidin mielestä kotona olisi saanut piipahtaa vähän pidemmänkin aikaa.
Turku.
Uudestaan laivalle, tällä kertaa Anski on matkassa mukana, määränpäänä Anskilla Newcastle.
Kööpenhamina.
Anski loisti valokuvissa. Kaupunkikin oli ihan mukava, jotain skandinaavisen ja keski-eurooppalaisen välimaastoa.
Bremen.
Välietappi Tanskan ja Hollannin välillä. Osoittautui kuitenkin hienoksi pikkukaupungiksi. Join puolen litran Bloody Maryn.
Amsterdam.
Uskomattoman elävä, ja silti kodikas. Ehdottomasti reissun hienoin kaupunki. Käveltiin ympäri kaupunkia, kanaaleilta punaisille lyhdyille ja takaisin. Toisena päivänä käytiin kaupungin ulkopuolella, nähtiin dyynejä ja meri. Hyvin hollantilainen sellainen. Rose, ystäväni CERNistä, tarjosi meille majapaikan ja opastuksen. Dank u wel.
Maastrich.
Pysähdyttiin muutamaksi tunniksi ennen Belgiaan jatkamista. Oli pakko piipahtaa iittala-myymälässä. Kaunis pikkukaupunki.
Liège.
Majapaikka järjestyi tällä kertaan Anskin kaverilta Eveltä, joka oli juuri edellisenä päivänä muuttanut kaupunkiin. Kiitos. Ero Belgian ja Hollannin välillä oli aika suuri, vaikka välimatka ei ollut. Liègekin vaikutti tosin mukavalta, eri tavalla vain.
Brysseli.
Ehkä maailmankaikkeuden tylsin kaupunki. No okei, en ole käynyt ihan kaikissa maailmakaikkeuden kaupungeissa, mutta hyvä arvaus olisi, että se siltikin hyvin kymmenen tylsimmän sakkiin mahtuu. Mauton, hajuton, väritön. Tai no ei hajuton, kyllä siellä aika pahalle haisi. Tylsyyden huipentumana käytiin vuoden 1958 maailmannäyttelyä varten rakennetussa Atomium-rakennelmassa. Se kun näytti aika hienolta ulkoapäin, sisällä ei ollutkaan sitten mitään nähtävää. Hyvin käytetyt kuusi euroa tosiaan. No oli siellä kahvila, jossa sitten tilattiin vohvelit, se kun näytti olevan jotenkin brysseliläinen juttu - joka kadunkulmassa myytiin vohveleita jäätelöllä ja kermavaahdolla. Kun kerran oltiin Brysselissä, ajattelin, että tilataan nyt sitten Brysseliläiset vohvelit. Ja se, se oli koko visiitin kohokohta: vohveli tomusokerilla. Voiko enää tylsempää olla?
Lille.
Matkalla Pariisiin. Brysselin jälkeen ainakin vaikutti erittäin kiinnostavalta. Tosin Lillessäkin haisi - hiivalle. Käsittämätöntä mutta totta. Hiivalle.
Pariisi.
Anskin suuri rakkaus. Tosin matkan alku meinasi mennä vähän pilalle, kun Anski meni ostamaan Englantiin jokseensakin ylihinnoitellun lipun, jota ei sitten saanut vaihdettua. Pari kaveriani CERNistä, Nicolas ja Nadir näyttivät kaupungista vähän ei-niin-turistirysä alueita ja Nicolas majoitti meidät Pariisin esikaupunkialueelle. Merci.
Pariisissa tiemme sitten erosivat, Anski kun jatkoi kohti Brittein saaria ja minä jatkoin vielä mantereella. Kiitos hienosta matkasta.
Dijon.
Seuraavaksi tarkoituksenani oli siirtyä vähän kohti Saksan rajaa matkan loppua silmälläpitäen, ja mennä katsomaan (aluksi haaveissa oli myös päästä töihin) viininkorjuuta. Dijonissa söin elämäni parhaita simpukoita. Jos joskus matkailette Dijonissa, suosittelen ravintolaa Les Moules Zola.
Lyon.
Dijonista siis tarkoitus oli mennä sinne viinialueelle. Kyselin sitten rautatieaseman infosta, missä siihen olisi paras mahdollisuus, ja mies tiskin takana neuvoi lähistöllä olevan kylän, jonne juna lähtisi viiden minuutin kuluttua. Minullahan oli vielä rinkka säilytyksessä ja minuutin ehkä pohdittuani pääsin juosta sitä hakemaan ja yrittää ehtiä ko. junaan, seuraava kun olisi lähtenyt vasta tuntien päästä. Ehkä kymmenen sekuntia ennen junan lähtöä sitten hyppäsin junaan sen tarkemmin reittiä katsomatta. Tunnin päästä rupesin vähän ihmettelemään, että kyllähän tämä matka kestää kauan, kylänhän piti olla aika lailla lähistöllä. Puolentoista tunnin kuluttua, kun juna ohitti jonkin rautatieaseman pysähtymättä katsoin karttaa, ja junahan oli ohittanut määränpäänäni olleen kylän jo ikuisuuksia sitten - pysähtymättä. Junassa sitten pienessä epätietoisuudessa - tietämättä tarkemmin niin pääteasemaa kuin seuraavaa pysäkkiäkään - yritin väsäillä suunnitelmaa B ja yllätyksekseni huomasin, että Milanohan on aika lähellä. Kun juna sitten pysähtyi Lyonissa, päätin koukata Milanon kautta.
Milano.
Täytyy myöntää, että minulla oli hieman ennakkoluuloja Italiaa ja italialaisia kohtaan ennen Milanoa. Esimerkiksi en ollu tavannut vielä italialaista, joka puhuisi edes kohtalaisen hyvää englantia, maata pidin puolifasistisena diktatuurina ja kokemukseni aidosta italialaisesta pizzasta eivät ole olleet mitenkään mairittelevia; italialaisesta jäätelöstä sentään pidin.
No, italialainen jäätelö on edelleen loistavaa, pizza yhtä kuiva leipä tomaattimurskalla ja juustolla kuin ennnekin (päätin antaa pizzalle tilaisuuden ja kävin kohtalaisen hyvässä ravintolassa, mutta ei), käsitykseni italialaisten englanninkielentaidostakaan ei muuttunut, sillä en tavannut Milanossa italialaista, joka olisi puhunut edes välttävää (yli kymmenen sanaa) englantia ja diktatuurista en tiedä, mutta ei Euroopasta taida toista yhtä pahaa poliisivaltiota löytyä kuin Italia, edes internetiä ei saanut nettikahvilassa käyttää, ilman että passista otettiin kopio. Kaikesta huolimatta Milano oli ihan positiivinen kokemus, mutta toisaalta olin helpottunut päästessäni puolentoista vuorokauden päästä Saksan kamaralle.
Göttingen.
Uusi kotini.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
